Mikään ei ole pysyvää. Ei elämäkään. Ei ihmisen, ei eläimen, ei kenenkään. Toisilla se on lyhyempi ja toisilla pidempi. Toisilla se on onnellinen, toisilla hankala ja tuskainen. Se on kaikilla niin erilainen, se voi päättyä niin monista syistä.

 

Oivan elämä on loppu. Rakas kissanpentumme nukkui pois sunnuntaita vasten yöllä minun asuntooni. Mitään ei ollut enää tehtävissä, Oivaa ei voitu pelastaa. Sairaus vei voimat. Olin viemässä tänään lääkärille kissaa, mutta en ehtinyt. Lääkäri sanoi että tuoda ensi viikolla näytille jos ei tokene. Ja ei toennut, enkä siltikään ehtinyt viedä lääkäriin. Aika loppui kesken. En tiedä olisiko enää mitään ollut tehtävissä, jos olisin lääkärin kehoituksesta pitää vielä viikonlopun yli kotona huolimatta vienyt kisun lääkärille, mutta olisi silti pitänyt. Tämä on vaan pelkkää jossittelua. Ja minulla on todella, todella syyllinen olo. Kaikki on minun syytäni. Jos olisin vienyt, sanonut lääkärille että tulen nyt, ehkä olisin saanut vielä pelastettua kissanpentuni ja sillä olisi voinut olla vielä pitkä ja hyvä elämä. Mutta Oivan elämä jatkuu, ei enää täällä vaan jossakin muualla. Ehkä Oiva on nyt siellä missä Mooseskin. Ehkä ne leikkivät yhdessä. Ehkä Mooses opettaa Oivaa pyydystämään hiiriä siellä jossain, jota se ei olisi saanut minun kanssani tehdä kaupunkilaiskissana. Oiva ei ehtinyt blogitellakaan.

 

Pahinta tässä on se, että olin Helsingissä käymässä kun kisu lähti pois. Siskoni oli hoitamassa kissoja. En ollut kuin yhden yön poissa. Viimeisen kerran silitin Oivan pehmeää turkkia lauantaiaamuna vähän ennen viittä, sanoin hei hei ja että huomenna tulen takaisin... Ja nyt kun tulin, Oivaa ei enää ollut. Sain kuulla uutisen eilen illalla, kun olin tulossa junalla takaisin Joensuuhun. Sattui, sattui ihan helvetin paljon. Oivan lyhyt elämä päättyi. Liian nopeasti. Se jäi kesken. Oivalla olisi voinut olla vielä vaikka kuinka pitkä elämä. Mutta ei ollut, ehkä asioiden vaan jostakin syystä piti mennä näin.

 

Uolevi kehräilee ja on täällä minun kaverina. Kun eilen illalla tulin kotiin, kisu puski minua ja kehräsi, nukkui koko yön kiltisti vieressä eikä herättänyt. Taputteli tassullaan naamaani. Ei kynnet ulkona, vaan pehmeällä tassullaan, semmoisella jossa ei ollut kynnet ulkona. Ehkä sekin ymmärsi mitä oli tapahtunut. Ehkä se tajusi kyyneleet. Se oli nuollut Oivan korvaa, kun pieni oli maannut lattialla kuolleena ja oli katsonut siskoa että "Tee nyt jotain, on hätä!". Ja mitäänhän ei oltu enää tehtävissä.

 

Oivan hautajaiset pidettiin eilen. Olin tulossa kotiin, en siis ollut paikalla. Syyllinen olo siitäkin. Sisko ja hänen mies olivat haudanneet Oivan. Pitää minunkin käydä viemässä kukkia Oivan haudalle, kunhan pystyn sinne menemään. Vielä en pysty. Ei pienen kissanpennun elämä voi päättyä näin. Luulin, että sain tänne kaksi leikkisää ja villiä kissanpentua, että kaikki menisi hyvin. En olisi koskaan uskonut, että olisin saanut kirjoittaa tämmöistä tekstiä tänne blogiin, mutta niin vaan kaikki voi kääntyä päälaelleen vaikka milloin... Pöydällä odotti maljakossa vedessä kukka, joka oli siihen tuotu Oivan muistoksi. Se on siinä vieläkin.

 

820503.jpgTässä pari kuvaa Oivan hautajaisista, jotka sisko laittoi minulle sähköpostiin. Oli muitakin kuvia, mutta laitan tähän nyt tämmöisen... Muistan vielä hyvin sen, kuinka laitoin tänne iloisia kuvia Oivasta ja Uolevista, kun ne tulivat.

 

Siskon mies teki parista puunoksasta pienen ristin Oivan haudalle.820506.jpgOn semmoinen olo, etten tiedä miten pääsen jaloilleni. Pelkään että Uolevillekin tapahtuu jotain pahaa, pelkään koko ajan. Se nukkuu nyt, riehuttuaan tuossa jonkin tovin äsken ja leikittyään uusilla leluilla, jotka ostin eilen Vantaalta Jumbosta, ostin Oivalle ja Uoleville. Mutta Oiva ei ikinä ehtinyt niillä leikkiä. Olin ostamassa myös toisia valjaita, Oivalle niitäkin. Mutta päätin että ostan myöhemmin, onneksi en ostanut. Talutusnaru on nyt Uolevin valjaisiin kuitenkin ostettu.

 

Tuntuu pahalle ajatella Uoleville uutta kaveria, mutta kai se on pakko ottaa. En kai voi kisua pitää yksinkään, kun on aika pitkiä koulupäiviä jotkut... Joka sekin tuntuu nyt raskaalta ja hankalalta. Ei voisi kesäloma ikävämmin päättyä. No jos jotain positiivista muuten yrittää eilispäivästä löytää niin se, että tapasin Big Brotherin Miran, nyt on nimmari ja yhteiskuva. En vielä silloin tiennyt, olin tietämätön Oivan poismenosta. Junassa kuulin alkumatkasta ja ei ollut helppo loppumatka. Tuntui pahalle tulla kotiin. Olisin mennyt vanhempien luokse yöksi, mutta Uolevi oli kämpillä, niin menin sitten sinne.

 

Tämä blogi kuitenkin jatkuu vielä. Saa nähdä missä merkeissä. Uolevin kertomuksilla, ja ehkä jos tulee Uoleville uusi kaveri, joka tuntuu tosi pahalta ajatella nyt. Sitä katsotaan sitten myöhemmin... Mutta kuitenkin blogi jatkuu edelleen.